Työharjoittelu uudella tavalla

Lupasin että kerron teille mun työharjoittelusta. Täältä tulee, Loviisamaiseen tapaan tarina ei mee oikopolkuja, vaan tulee pitkän kaavan mukaan ja kerron kaiken alusta asti. Luultavasti tuun poikkeemaan myös sivuraiteelle jossain vaihees. Ja varmasti unohdan jonku olennaisen osan.

Viimevuoden lopussa, mulla alkoi koulussa kurssi nimeltä Entrepreneurship. Kurssin alussa ihan jokaisen oli keksittävä business idea. Minä myös siis keksin oman idean. Ensin me työskenneltiin yksin kaikki omien ideoidemme parissa viis viikkoa. Pohdittiin ketkä olis meidän potentiaalisia asiakkaita, ratkaiseeko mun bisnes kenenkään oikeaa ongelmaa, miks ihmiset tarvii mua ja mikä on mun missio. Käytiin läpi kilpailijoita ja yrityksiä keiltä voitais saada ideoita omaan toimintaan.

Ai mikä se idea on? No, kaikessa yksinkertaisuudessaan: haluan rakentaa alustan, jossa kansaiväliset perheet löytää kansaiväliset lapsenvahdit. Kuten ehkä muistatte, kerroin viime postauksessa siitä kuinka oon ite työskennelly lapsenvahtina täällä asuessani, joten inspiraatio tuli läheltä. Jossain vaiheessa rupesin mätsään mun omia kansaivälisiä ystäviä saman kielisiin perheisiin ja sillon ajattelin että tähän on pakko keksiä joku joka tekee tän homman nopeemmin ja paremmin kun mä ja siitä se idea sitte lähtiki. Pelkästään perheiden ja lapsenvahtien yhdistämisen lisäksi alustalla on paljo muitakin ominaisuuksia, mutta ei paljasteta kaikkea kerralla.

Viiden viikon itsenäisen työskentelyn jälkeen muodostettiin ryhmät ja ryhmän sisällä valittiin kenen bisnes otetaan ryhmän yhteiseksi työksi. Valittiin mun oma. Sen jälkeen työskenneltiin taas viis viikkoa ryhmänä ja pohdittiin samoja asioita, mutta vain syvemmin ja tarkemmin koko ajan. Meidän tavoite oli rakentaa täydellinen Pitch deck (miten tää kääntyy suomeksi? Apua) ja täydellinen pitch (no myyntipuhe, tiedetään), koska jakson viimeisellä viikolla meillä oli kokeen sijasta Leijonan Luola! Eli jos ootte kattonu saman nimistä tv-sarjaa, niin tiedätte mistä puhun (jos ette: ihmiset kävelee sisään huoneeseen jossa istuu sijoittajia ja kertoo niille niiden bisnesidean ja kertoo paljoko tarvii rahaa ja kuinka monta prosenttia on valmis antamaan yrityksestään tota rahaa vastaan). Täytyy myöntää, että mitä lähemmäksi viimeistä viikkoa päästiin, niin sen enemmän koko homma tuntu työltä kun koulutehtävältä. Me tajuttiin että tää idea vois ihan oikeesti toimia oikeessa maailmassa.

IMG_5269
Otettiin myös tämmöset ”business woman” kuvat ja kaikkee meidän esitelmää varte. 

Me käveltiin siis kolme sijoittajan eteen (kyllä,  oikeita bisnesmiehiä!) ja pidettiin kahdenkymmenen minuutin myyntipuhe. Jännitti, koska ekaa kertaa ikinä mua ei oikeestaan kiinnostanu että minkä arvosanan mä tästä saan, vaan että minkälaista palautetta nää ihmiset mulle antaa. Uskooko ne tähän yhtä vahvasti kun mä uskon. Vai oonko vain huijannu itteäni?

En ollu. Ne tykkäs mun ideasta. Ne sano että tän pitäis olla oikee yritys!

Ja tämähän jäi jumiin mun päähän. ”Ne sanoi että tää on hyvä idea, ne usko muhun, niiden mielestä mun pitäis tehdä tästä todellista”. Sanoin Pojalle koko ajan leikillä, että kun muut menee työharjoitteluihinsa, niin mä perustan yrityksen. Mutta tiesin, että tää ei tietenkää oo mahdollista: koulun sivuilla luki että työharjottelu pitää olla yrityksessä jossa on vähintään 5 työntekijää, eikä se sais olla startup-yritys.

Koska oon Loviisa, menin ja koitin kumminkin kepillä jäätä. Menin mun Entrepreneurship kurssin opettajan luo, joka on ehkä koko koulun innovatiivisin ja tulevaisuuteen katsovin opettaja. Sanoin sille, että mä haluaisin työharjotteluna perustaa oman yrityksen. Opettaja vastas: ”Loviisa, mä teen kaikkeni että se onnistuu”. Tämä ihana ihminen suostutteli koulun koko johdon mun puolelle ja kertoi niille kaikille miks just mulle pitäis antaa tämä mahdollisuus. Koulu jarrutteli jonkin verran, varsinkin koska jokaisella työharjottelijalla kuuluis olla oma ohjaaja yrityksen puolesta. Mutta mulla oli tähänki vastaus. Kerroin niille että voisin mennä työskentelemään co-working tilaan ja oon sen tilan vastaavan kanssa jo sopinu että hän on mun ohjaaja.

Sitten sain luvan perustaa yrityksen.

Virallisesti alotin mun työharjottelun heinäkuun alussa, vaikka tää projekti itessään lähtikin käyntiin jo viime vuoden lopulla. Viimeiset kaks kuukautta oon rakentanu luodin kestävää business plania ja miettiny markkinointia, sijoittajia, lakipykäliä, kohdeyleisö ja ja ja ja… On ollu rankkaa, vaikeeta ja välillä hämmentävää. On myös ollu ihan huippua.

Tänään on kumminkin suuri päivä: mun ensimmäiset nettisivut on julkaistu.

https://www.napp.community/

 

 

Mainokset

Hollannin perheet

”Ainiin sulla on blogi”, sanoi ystäväni tänään ku kerroin kirjottavani postausta. No, ei siinä mitää, mulla tuli pari päivää sitte sama fiilis. Ja siks rupesinki kirjottaan! Täälä sitä taas ollaan siis, katotaan tuleeko seuraava postaus ens viikolla vai ens vuonna 😀

Kun muutin tänne, niin mä kerroin kaikille kuinka onnekas mä oon, koska mullahan on täällä jo perhe. Pojan koko perhe on ottanut mut alusta asti niin hyvin vastaan, että mä tiesin että mitä tahansa apua mä ikinä tarvin, niin ne ottaa koppia ja auttaa mua.

Hollannin perheeseen kuuluu isä (Papa), äiti (Mama) ja kaks isosiskoa, vanhemman siskon poikaystävä, sekä tietty Poika. Kun tulin tänne neljä vuotta sitten kesällä ekaa kertaa, mä pelkäsin kuollakseni, varsinkin siskojen tapaamista ja sitä, että mitä jos kukaan ei halua puhua englantia mun kanssa ollenkaa? Mun onneksi, koko perheen englannin kielen taito on aiva huippuluokkaa ja perheelle ei ollu ongelma käydä keskustelua englanniksi ja ne puhui siis toisilleenkin englangia aina kun olin lähettyvillä. Nyt kun oon opetellut puhumaan hollantia, niin perhe on silti jumiutunut englantiin kun oon lähettyvillä. Mun täytyy muistuttaa niille jatkuvasti, että kun puhutaan helpoista aiheista niin voidaanko puhua ne hollanniksi, koska nää jutut mä osaan.

Siskotki osoittautui maailman ihannimmiksi tyypeiksi ja tapaan heitä usein ilman poikaa. (Lähinnä koska nuorempi siskoista ei pysty kertomaan muuten miesjuttujansa mulle. Poika on vähä ylisuojeleva pikkuveli.) Soittelen myös Pojan äidille milloin mistäkin terveyteen ja ruokaan liittyvästä kysymyksestä. Mama tietää kaiken terveellisestä ruuasta, e-koodien haittavaikutuksista, mitä vitamiineja mihinkin vaivaa tulee ottaa ja miten leipoa kakku ilman sokeria, mutta niin että se kumminki maistuu hyvältä. Viimeks soitin ku halusin tehdä raparperipiirakan ilman vehnäjauhoja ja mulla oli speltti- ja kookosjauhoja millä voisin korvata. En kumminkaa tienny että miten ne käyttäytyy uunis sun muuta, niin soitin mamalle. Mama tiesi! (Sekotin speltin ja kookoksen keskenään niin, että sain saman määrän jauhoja ku alkuperäses ohjees, toimi hyvin.) Pojan iskä taas vastaa kysymyksiin jotka liittyy sun tulevaisuuteen, varsinkin tulevaisuuden työsuunnitelmiin. Usein oon soittanu myös koulutehtäviä tehdessä, jos oon tarvinnu kokemuspohjaa johonkin kysymykseen. Nyt kun mun työharjottelu on alkanu, niin papa muistuttaa jatkuvasti että voin aina soittaa kun vaan tarvin apua jonku ongelman ratkaisuun. (Työharjottelusta lisää myöhemmin.)

postaus2
Tämmönen siitä piirakasta tuli! Vähä tummempi taikina ku normaalisti, mutta maistu sikahyvältä.

Me lähdettiin jopa koko perhe reissuun loppukeväästä. Mentiin kolmeksi viikoksi Vietnamiin, joka monen korvaan kuulosti enemmän uhkalta ku mahdollisuudelta. Mutta uskokaa pois, meillä oli huippureissu! Ei yhtäkään riitaa tai väittelyä ja mä itkin vain 4 kertaa perheen edes. Haha, okei, toi itku kuulostaa pahalta, mutta niihin jokaiseen kertaan oli hyvä syy. Voin kertoa niistä joskus myöhemmin. Itkeminen kumminki kertoo sen, että tunnen oloni kotoisaksi kun uskallan itkeä niiden edessä, useimmiten onnesta tai liikutuksesta. Neljä vuotta sitten ku Poika lähti Uruguayhin en uskaltanu itkeä sen läksiäis-illallisella, vaikka kaikki muut perheen jäsenet tais kyyneleet tirauttaa. Mä katoin vain kattoa ja ajattelin että ompa jännä lamppu.

postaus1
Joku kattoo että ompa kiva kuva, mutta ei tiedä että puoli perhettä lilluu mun edes meressä.

Ainiin ja mummu!! Ei saa unohtaa mummua, eli Omaa. Oon tainnut ehkä joskus mainita että Oma oli (ja on) mun isoin motivaatio hollannin kielen oppimiseen. Oma ei puhu yhtään englantia ja mulla oli aina tosi turhautunu olo kun en pystyny Oman kanssa keskustelemaan. No nyt pystyn! Oltiin Omalla täs kesällä yks kokonainen lauantai-päivä ja koko päivä sujui täysin hollanniksi. Jes! Oma myös pyöräilytti meidät pitkin kotikaupunkia ja näytti kaikki parhaimmat asuinalueet, ihan vain jos haluttais muuttaa sinne. Harmi että ollaan edelleenkin ihan rakastuneita Utrechtiin ja haluan asua täälä niin kauan kun asutaan Hollannissa.

Mutta, kuten joku ehkä tajuskin otsikosta, sanoin Hollannin perheet, monikossa. Mulla kävi meinaan niin hyvä tuuri Hollantiin muuttaessa, että sainkin toisenkin perheen, ihan vahingos, ja se on osaksi suomalainen.

Eli, kun muutin Hollantiin, niin mä halusin saada jotain pientä sivutyötä koulun ohelle. Kaikki jotka tuntee mua edes vähänkin, tietää että oon about maailman lapsirakkain ihminen ja voisin omistaa koko elämäni sille että oon vain lasten kanssa ja nuuhkuttelen vauvoja ja leikitän taaperoita ja vastailen kouluikäisten kinkkisiin kysymyksiin. Joten käy ehkä järkeen että ajattelin lapsenvahtihommien olevan paras vaihtoehto.

Ja mikä tuuri mulla kävi! Löysin perheen jolla oli pieni kahdeksan kuukauden ikäinen, puoliksi suomalainen ja puoliksi hollantilainen, ihana vauva. Alotin vauvan hoitamisen heti ensimmäisen koulunpäivän jälkeen ja oon siitä asti nyt yli kahden vuoden ajan käynyt siellä säännöllisesti. Vauvasta on kasvanut taapero, joka aluksi kutsui mua vain mun poikaystävän nimellä, sen jälkeen musta tuli Lofia ja nyt oon Lofiisa. Hän halailee mua aina kun ollaan yhdessä ja muistaa kertoa että ”minä LAKASTAN sinua Lofiisa” ja jos joku asia on hukassa ja päivittelen sitä ääneen ”hei, missähän vesipullo on” hän vastaa ”älä huoli Lofiisa, minä olen tässä” ja silittää mun jalkaa samalla. Mä oon kasvanu niin kiinni tähän lapseen, etten varmaan voi enää ikinä muuttaa pois Hollannista. Miettikää ite, hän ei edes muista elämää ilman mua ja mä en voi enää kuvitella elämää ilman häntä.

postaus3
Sen lisäksi että hän kutsui mua Pojan nimellä noin 4 kuukautta, hän on myös maailman onnellisin aina kun Pojalla on aikaa hengailla meidän kanssa. Tässä parivaljakko menossa sateessa kauppaan.

Sen lisäksi että taapero on aivan uskomattoman ihana ja valloittava persoona, sillä on myös ihan huippuvanhemmat. Äiti on suomalainen ja isä on hollantilainen. Äidin kanssa me jaetaan tasapuolinen rakkaus ruokaan ja siihen että sitä ruokaa ei jaeta (ollaan molemmat kasvettu isoveljien kanssa), me  myös päivitellään aina keskenämme  niin hollantilaisten, kun suomalaisten outoja tapoja. Puhutaan taaperon kehitysvaiheista ja päivittäisistä asioista. Taaperon isä on taas opettanu mulle miten hollantilainen huumori tulee ottaa vastaan ja että hollantilaiset on sarkastisia eri tavalla kun suomalaiset. Hänkin on päässy mukaan välillä meidän hollantilaiset tapojen päivittelyyn, mutta se ei oo yleensä kovin kannattavaa, kun nopeesti tulee vastaus ”pitäiskö teidän mennä takaisin takaisin suomeen, jossa kaikki on paljon paremmin”, jolloin me heti taaperon äidin kanssa muistetaan kertoa kuinka moni muu asia on täälä meidän mielestä paremmin. He auttaa myös mua millon missäkin ongelmassa, on se sitte joku asia Hollantiin, kouluun, tai ihmisuhteisiin liittyen.

postaus4
Meidän lemppariviihdettä: hengataan puistossa, syödään eväitä, lasketaan montako venettä menee ohi ja toivotaan että ohikulkevat koirat pysähtyy silitettäväksi.

Mulla on ihan semmonen olo ku taaperon äiti olis mun serkku tai vastaava, joku semmonen sukulainen jonka olemassaolon on aina tienny mutta jonka kanssa ei oo viettäny nuoruudessaan aikaa. Ja nyt kun vietetään niin tuntuu että myös käyttäydytään kun oltaisiin sukulaisia. Esimerkiksi viimekesänä sain taaperolta vauvarokon (KYLLÄ!) ja olin yksin kotona koko sen viikon, niin taaperon äiti laitto joka päivä viestiä että tarviiko tuoda jotain ja pärjäänkö kotona. Sitten ku tuli se hetki etten enää pärjänny ja oli pakko lähtee lääkäriin, niin hän hoiti mulle lääkäriajan ja soitti taksin oven eteen ja huolehti että pääsin sieltä myös kotiin asti. Sama homma kun taapero ja vanhemmat kaikin sairastui hulluun influenssaan, mä poljin sinne koulusta päin viemään ruokaa ja viihdyttämään energisempää taaperoa, niin että vanhemmat sai vähän levätä.

Tätä perheiden analyysia vois jatkaa ihan loputtomiin, mutta tajusin just että oon kirjottanu ihan sikana asiasta, joka ei ehkä oo teidän mielestä maailman mielenkiintosin. No, joka tapaukses, halusin vain jakaa, miten mieletöntä on, että mulla on kaks perhettä joihin mä voin tukeutua täällä Hollannissa. Onnenpekka!

EDIT. Jos haluatte maailman parasta viihdettä, niin vetäkää tää teksti Google kääntäjään. (Halusin nähä miten tää kääntyy kun Hollantilaiset yrittää kumminki kääntää. Ylisuojeleva pikkuveli käänty: a little oversized little brother.)

Pyöräillen kaikkialle

Jokainen varmasti tietää, että Hollanti on täysin pyörien valloittama maa. Samantien kun tänne pääsee niin joutuu pyöräilemään, sulle ei oikeestaan edes anneta muita vaihtoehtoja. Mä opin sen kesällä 2014 ku tulin tänne ensimmäistä kertaa ja olin pyhästi vannonu kaikille, että minähän en pyöräile. Empä vissiin, koitappa ite laittaa vastaan itsepäiselle Pojalle.

Mä en varmaan ikinä unohda sitä ensimmäistä kertaa, kuinka pelottavaa se oli siinä vaihees kun sä katoit ympärille ja tajusit että tällä samalla tiellä on noin kakskyt muutaki pyöräilijää ja lisäksi mulla menee autoja jatkuvasti vierellä. Se hetki, kun pyöräväylä kaarsikin keskelle autoja liikennevaloissa ja olit varma että joku ajaa sun päälle, kun Poika samaan aikaan huutaa että pakko liikkua tai joku oikeesti ajaa päälle. Sitte oli myös se hetki kun piti ekan kerran jarruttaa ja tajusit että eihän täs vekottimes edes oo jalkajarruja!! Ihmettelen edelleenkin miten selvisin siitä reissusta hengis ja sain jonkun vielä pysymään mun kanssa parisuhteessa. Voin kertoa etten ollut hirveen ystävällinen pyöräilyn lomassa ja saatoin heittää kirouksen jos toisenki Poikaa kohti. Ettette pidä mua ihan luuserina ja pelkurina, niin otetaan myös huomioon että kasvoin kaupungissa jossa kävi tuuri kun näit auton 2,5 kilsan koulumatkalla.

bikeutrecht

Kun muutettiin Utrechtiin, olin tietty joutunu pyöräilemään jo monesti Hollannin visiiteillä, mutta nyt jouduin tositoimiin ensimmäistä kertaa ilma Pojan tukea (oikeesti se ehdotti että polkis mun kanssa kouluun, mutta ajattelin että oon ehkä noin 15 vuotta liika vanha siihen että joku saattaa mut kouluun). Hämmennystä pyöräillessä aiheutti/aiheuttaa seuraavat tekijät:

  1. Pyöräilijöille on yleensä autotiehen piirretty ”oma kaista”, mutta joskus se saattaa vaan kadota, sitte pohdit vain lennosta että mihin kuuluu jatkaa. Joskus tätä kaistaa ei kuitenkaa oo ollenkaa ja joskus pyöräilijöillä on ihan omat väylät ja tiet.
  2. Oman kaistan lisäksi, meille on myös omat liikennevalot ja joskus jopa omat liikenneympyrät.
  3. Mutta jos oot menos samaan suuntaan ku autotki, voit myös totella autojen liikennevaloja ja lähteä eteenpäin autojen vihreellä (ei hätää jos unohdat, joku piippaa sulle kyllä ystävällisesti hyvin pian).
  4. Usein huomaa, että liikennevalot (mitkä tahansa liikennevalot), on pyöräilijöille vähän vain antamaan osviittaa, niitä ei oikeestaan tarvi noudattaa. Jos huomaat että jossain kohtaa on sopiva rako ylittää risteys, senkun ylität, ei oo väliä onko punaset vai ei.
  5. Pyörän kelloa saa ja oikeestaan pitää käyttää. Saatoin aiheuttaa muutamia vaaratilanteita aluksi, kun ohittelin porukkaa äänettömästi ja sitte joku koukkaskin eteen kun ei ollu varautunu meikä ohitukseen.
  6. Pyöräteillä liikkuu pyörien lisäksi myös skootterit (niissä joissa on siniset rekisterikilvet on 25 km/h nopeusrajoitus ja kuskit saa olla ilma kypärää). Skootterit on hengenvaarallisia pyörätiellä. Etenki ruokakuskien sähköskootterit, joiden tuloa et osaa aavistaa ja tajuat ohituksen vain siksi että kuskin kyynerpää hipaisi sun ohjaustankoa.
  7. Pyörän tarkotus ei oo ainoastaan liikuttaa sua paikasta a paikkaan b vaan pyörä soveltuu erinomaisesti myös kaikenlaisen tavaran kuljetukseen, toisista pyöristä sängyn patjoihin ja tietty opiskelijoiden lemppariin: 24 kaljan koriin.
  8. Yks lapsi per pyörän joppari on alisuorittamista. Pyörän kyytiin voi laittaa helposti kolme lasta: kaks eteen pienille ylimääräsille satuloille ja kolmas taakse seisomaan jopparille. Voit myös ostaa pyörän jossa on iso laatikko edessä, sinne mahtuu hyvin vaikka neljäkin lasta! Jos sulla on vasta yks lapsi, mutta se on ihan vauva, ei sekään haittaa! Vauvoille on ihan omat turvakaukalot jotka saa jopparille kiinni, pääset siis heti pyöräretkille vauvan kanssa.

+ Bonuksena muistutan vielä, että pyörällä ei kuulu mennä moottoritielle, niinku itse yritin ensimmäisen viikon aikana (ei löytyny uutta oikoreittiä kouluun).

bikebaby

Koen tietenki integroituneeni tosi hyvin osaksi tätä pyöräily kulttuuria, mutta edelleenkään ei mee viikkoakaan etten näkisi jälleen kerran jotain yllättävää pyöräilyyn liittyvää. Enää en jaksa kumminkaan niin paljoa ihmetellä, vaan lähinnä totean että ”perus Hollanti”. Sillon kun pitää ite temppuilla pyörän ja tavaramäärän kanssa, panikoin aina aluksi pyörän kyytiin nousemista, mutta voin kertoa että aina on hyvä fiilis jälkeen päin, sitä tuntee ittensä ihan paikalliseksi. Kuten tällä viikolla, kun käytiin suomalaisen ystävän kanssa ostelemassa uusia viherkasveja ja ruukkuja. Ostin 5 ruukkua, kaks kukkatelinettä ja kolme kasvia (joista yks on metrin korkunen) ja hokasin vasta kassalla että millähän saan nämä kotiin. Ei ongelma eikä mikään! Pienimmät kasvit ja ruukut limittäin ja lomittain reppuun, isoin ruukku ja kasvi keikkumaan pyörän koriin ja telineet roikkumaan kyynerpäähän. Eikun matkaan! (Kunhan ekana yrität saada tasapainoa ja päästä koko pyörän selkään noin kymmenen minuuttia.) Mulla tippu jossain vaiheessa hanska ja joku ystävällinen huuteli mun perään sen takia. Mä huusin takaasi että kiitos hirveesti, mutta älä pliis häiritte, mä en pysty pysähtymään.

 

Aika puhua hollantia

Mulla alkoi eilen hollannin kielen kurssi. Vihdoinki!

Pääsin mukaan kaupungin tarjoamalle kurssille, joka maksaa 45€ ja he tarjoaa sulle kaiken oppimismateriaalin, eli kirjat ja tunnukset nettisivuille tehtäviä varten. Jos (ja kun) pääsen vaadittavan tasotestin läpi, saan vielä rahat takaisin ja todistuksen mun hollannin kielen tasosta. Aika hyvä diili!

Päästäkseni tälle kurssille, kirjoitin hakemuksen netissä jo kuukausia sitten, tais olla jopa syyskuu. Sitten odottelin maltillisesti joulukuun alkuun asti, että sain vihdoinki kutsun kielitestiin, jossa testattiin että miltä leveliltä pääsen kielen opiskelun aloittamaan. Tämä testi sisälsi lukemisen ymmärtämisen, kirjoittamisen, puhumisen ja vieläpä päättelykyvyn testauksen.

Mä en oo koskaan ollut missään virallisella kurssilla opettelemassa hollantia. Viime vuonna koulu tarjos 10 viikon kurssin, jossa kerran viikossa istuttiin alas pariksi tunniksi ja höpöteltiin lähinnä englanniksi meidän muiden kotimaista. Mielenkiintosta oli, mutta ei siellä hirveesti hollantia opittu. Plus että ne asiat mitä siellä sitten opetettiin, olin jo itse aikasemmin oppinu. Oon meinaan siitä asti kun Poika muutti Suomeen, käyttäny ylimäärästä aikaa hollannin opetteluun. Latasin erilaisia appejä ja pelailin kielipelejä usein metrossa matkalla töihin. Iltaisin kyselin aina Pojalta sanoja ja sanontoja ja vihdoinki opin muutakin kun törkeyksiä ja solvauksia hollanniksi.

dutchlanguage2

Kun me sitten puoltoistavuotta sitte muutettiin Hollantiin, mä uhosin kaikille että ”vuoden 2017 loppuun mennes puhun sujuvaa hollantia!”. Aika monikaa ei ottanu mua tosissaan, mutta mä olin hyvinkin tosissani. Pakkohan mun olis se kieli vihdoinkin oppia, mähän tuun kuulemaan sitä kaikkialla ja altistun sille niin pahasti että opin ihan vahingos. Niin justiinsa. Kuten saatoitte hoksata, on tammikuu 2018 ja mä alotin hollannin kielen kurssin, koska en puhu sujuvaan hollantia. Ei se ollutkaan niin helppoa vain imeä kieltä itteensä. Mä opiskelen englanniksi, teen töitä suomeksi ja vaikka kaikki väittää että mulla asuu paras opettaja kotona, meidän parisuhdekieli on silti englanti. Ainoat paikat joissa kuulen oikeesti hollantia, niin että voisin päästä keskusteluun mukaan, on kahvilat, ravintolat ja ruokakaupat. Ja noissa tilanteissa mä oon pärjänny jo kauan aikaa.

Kun jossain vaihees tajusin etten opikkaa tätä kieltä ihan vain olemalla, niin himmasin vähä tavoitteita ”kuhan pystyn keskustelemaan Mummon kanssa”, ja se täytyy ylpeänä kyllä ilmoittaa, että tämä tavoite on saavutettu. Mummo on ainut koko Hollannin perheestä joka ei puhu englantia ja mulle oli alusta asti tärkeetä että pystyisin hänen kanssa keskustelemaan. Ja nyt me pystytään jo! Ei mistään kovin syvällisestä, lähinnä koulusta, töistä ja joitain juttuja Suomesta. Mummo on kuitenki hyvin ylpee musta ja aina kehuu kuinka kieli on kehittyny, mutta samaan aikaan toki toruu Poikaa, kun kuulee meidän puhuvan englantia keskenään.
dutchlanguage

Eilen siis alotin virallisen kurssin, suoraa tasolta A2, joka on vielä perustasoa, mutta yks kurssi alkeiden yläpuolella. Oppiminen tulee varmasti olemaan tehokasta, koska meillä on oppitunnit joka tiistai ja keskiviikko 19-22. Kurssilla oli ihmisiä Intiasta, Vietnamista, Iranista, Makedoniasta ja Marokosta. Mä olin kurssin nuorin oppilas, mutta eihän se mitää haittaa. Oli mielenkiintosia keskusteluja heti alkuun, kun puhuttiin hollanniksi eri maiden perinnevaatteista. (Mä en tienny kuinka olisin selittäny kansallispuvun hollanniksi, niin vitsailin vain että suomalainen perinneasu on lämpimät vaatteet.) Aika haastavaakin se oli, täytyy myöntää. Kaikki ohjeet ja selitykset annetaan hollanniksi ja vasta jos kaikki ei monen kerran jälkeen ymmärrä, opettaja vaihtaa englantiin. Mutta periaatteessa kaikki kommunikointi on hollanniksi, myös muiden kurssikavereiden kanssa.

Eilen hoksasin, että itseopiskelu potkii päähän, koska multa on jäänyt selvästikkin väliin jotkut opit, jotka nämä muut ovat saaneet, sillä oon ainut joka ei oo koskaan ollu tason A1 kurssilla. Toisaalta taas huomasin, että välillä saatoin tietää semmosia juttuja mitä muut ei tienny, eli oon myös oppinu enemmän. Oon kuitenki tosi onnellinen että pääsin vihdoin mukaan viralliselle kurssille, se tulee enemmän ku tarpeeseen.

Mulla on ensimmäinen mahdollisuus suorittaa A2 tason testi vasta lokakuussa, eli seuraavat 9 kuukautta käytän aika paljon aikaa hollannin kielen oppimiseen. Ehkä nyt vois taas julkisesti uhota ja sanoa että: lupaan puhua hollantia vuoden 2018 loppuun mennessä.

Hollannin punainen säähälytys

Osan korviin on varmasti kantautunu kuinka koko Keski-Eurooppa meni sekasin alkuviikon lumimyrksyn takia. Niin myös Hollanti (päästiin myös uutisiin). Sunnuntai-iltapäivällä rupes lunta pyryttämään ja se ei tainnutkaa loppua ennen tiistaita.

IMG_4102

Poika sai muutaman päivän viestejä sukulaisilta ja kavereilta ”Losalla on varmaan tosi kotoisa olo?” ”Kuinka onnellinen Losa on?”. Öööö. Voin kertoa, että joo, oli kotoisa olo, mutta en ollu kovin onnellinen. Mä en oo koskaa lukeutunu niihin lumen rakastajiin jotka hyppii innosta aina kun ensilumi tulee. Mun mielestä lumen ainut hyvä puoli arjessa on se, että ei oo niin saamarin pimeetä. Muuten lumesta on hyötyä vain lumilautaillessa ja silloinki se vois pysyä siellä rinteessä.

IMG_4107

Mä en myöskään osannut olla kovin innoissani siitäkään syystä, että täälä nämä ei tietenkään tiedä miten tätä lumiongelmaa hoitais. Nyt on torstai, ja mä en oo vieläkää nähny yhtäkään lumiaura-autoa. Voitte siis kuvitella, kuinka kiva on polkea pyörällä, kun toi kerros lunta on nyt sunnuntai-illasta asti jäätynyt-sulanu-uuskerros-jäätyny-sulanu-jäätyny.

IMG_4110

Koulu suljettiin maanantaina klo 12,  että kaikki pääsis ajois kotiin. Suurin osa junista ja busseista ei kulkenu pariin päivään ja jopa osa kaupoista ja ravintoiloista oli suljettuna. Niin ja kyllä, täällä annettiin punainen säähälytys ja neuvottiin ihmisiä jäämään kotiin.

IMG_4112

Sitte kun mä uskallan valittaa, että tää on perseestä, tulee kyllä aina isku takasi ”mutta sähän oot Suomesta, et sä voi valittaa lumesta”. Välillä on rankkaa olla suomalainen, kun ei saa valittaa lumesta tai kylmyydestä. (En oikeesti voi edes alottaa tosta kylmyys asiasta, oon ihan raivona siitäki. Tiivistettynä, yleensä vastaan että ainakin meillä Suomessa on lämpimät talot, joihin pääsee lämmittelemään. Täälä on perhana tuvas yhtä kylymä ku pihalla.)

Onneks nyt sataa vettä, päästään eroon tosta lumesta ja normaaliin elämään kiinni.

Ps. Jos ihmettelet mistä tämä raivo kumpuaa, niin voi kyllä, kaaduin tänään pyörällä. Suoraan siihen loskaiseen lätäkkoon.