Pyöräillen kaikkialle

Jokainen varmasti tietää, että Hollanti on täysin pyörien valloittama maa. Samantien kun tänne pääsee niin joutuu pyöräilemään, sulle ei oikeestaan edes anneta muita vaihtoehtoja. Mä opin sen kesällä 2014 ku tulin tänne ensimmäistä kertaa ja olin pyhästi vannonu kaikille, että minähän en pyöräile. Empä vissiin, koitappa ite laittaa vastaan itsepäiselle Pojalle.

Mä en varmaan ikinä unohda sitä ensimmäistä kertaa, kuinka pelottavaa se oli siinä vaihees kun sä katoit ympärille ja tajusit että tällä samalla tiellä on noin kakskyt muutaki pyöräilijää ja lisäksi mulla menee autoja jatkuvasti vierellä. Se hetki, kun pyöräväylä kaarsikin keskelle autoja liikennevaloissa ja olit varma että joku ajaa sun päälle, kun Poika samaan aikaan huutaa että pakko liikkua tai joku oikeesti ajaa päälle. Sitte oli myös se hetki kun piti ekan kerran jarruttaa ja tajusit että eihän täs vekottimes edes oo jalkajarruja!! Ihmettelen edelleenkin miten selvisin siitä reissusta hengis ja sain jonkun vielä pysymään mun kanssa parisuhteessa. Voin kertoa etten ollut hirveen ystävällinen pyöräilyn lomassa ja saatoin heittää kirouksen jos toisenki Poikaa kohti. Ettette pidä mua ihan luuserina ja pelkurina, niin otetaan myös huomioon että kasvoin kaupungissa jossa kävi tuuri kun näit auton 2,5 kilsan koulumatkalla.

bikeutrecht

Kun muutettiin Utrechtiin, olin tietty joutunu pyöräilemään jo monesti Hollannin visiiteillä, mutta nyt jouduin tositoimiin ensimmäistä kertaa ilma Pojan tukea (oikeesti se ehdotti että polkis mun kanssa kouluun, mutta ajattelin että oon ehkä noin 15 vuotta liika vanha siihen että joku saattaa mut kouluun). Hämmennystä pyöräillessä aiheutti/aiheuttaa seuraavat tekijät:

  1. Pyöräilijöille on yleensä autotiehen piirretty ”oma kaista”, mutta joskus se saattaa vaan kadota, sitte pohdit vain lennosta että mihin kuuluu jatkaa. Joskus tätä kaistaa ei kuitenkaa oo ollenkaa ja joskus pyöräilijöillä on ihan omat väylät ja tiet.
  2. Oman kaistan lisäksi, meille on myös omat liikennevalot ja joskus jopa omat liikenneympyrät.
  3. Mutta jos oot menos samaan suuntaan ku autotki, voit myös totella autojen liikennevaloja ja lähteä eteenpäin autojen vihreellä (ei hätää jos unohdat, joku piippaa sulle kyllä ystävällisesti hyvin pian).
  4. Usein huomaa, että liikennevalot (mitkä tahansa liikennevalot), on pyöräilijöille vähän vain antamaan osviittaa, niitä ei oikeestaan tarvi noudattaa. Jos huomaat että jossain kohtaa on sopiva rako ylittää risteys, senkun ylität, ei oo väliä onko punaset vai ei.
  5. Pyörän kelloa saa ja oikeestaan pitää käyttää. Saatoin aiheuttaa muutamia vaaratilanteita aluksi, kun ohittelin porukkaa äänettömästi ja sitte joku koukkaskin eteen kun ei ollu varautunu meikä ohitukseen.
  6. Pyöräteillä liikkuu pyörien lisäksi myös skootterit (niissä joissa on siniset rekisterikilvet on 25 km/h nopeusrajoitus ja kuskit saa olla ilma kypärää). Skootterit on hengenvaarallisia pyörätiellä. Etenki ruokakuskien sähköskootterit, joiden tuloa et osaa aavistaa ja tajuat ohituksen vain siksi että kuskin kyynerpää hipaisi sun ohjaustankoa.
  7. Pyörän tarkotus ei oo ainoastaan liikuttaa sua paikasta a paikkaan b vaan pyörä soveltuu erinomaisesti myös kaikenlaisen tavaran kuljetukseen, toisista pyöristä sängyn patjoihin ja tietty opiskelijoiden lemppariin: 24 kaljan koriin.
  8. Yks lapsi per pyörän joppari on alisuorittamista. Pyörän kyytiin voi laittaa helposti kolme lasta: kaks eteen pienille ylimääräsille satuloille ja kolmas taakse seisomaan jopparille. Voit myös ostaa pyörän jossa on iso laatikko edessä, sinne mahtuu hyvin vaikka neljäkin lasta! Jos sulla on vasta yks lapsi, mutta se on ihan vauva, ei sekään haittaa! Vauvoille on ihan omat turvakaukalot jotka saa jopparille kiinni, pääset siis heti pyöräretkille vauvan kanssa.

+ Bonuksena muistutan vielä, että pyörällä ei kuulu mennä moottoritielle, niinku itse yritin ensimmäisen viikon aikana (ei löytyny uutta oikoreittiä kouluun).

bikebaby

Koen tietenki integroituneeni tosi hyvin osaksi tätä pyöräily kulttuuria, mutta edelleenkään ei mee viikkoakaan etten näkisi jälleen kerran jotain yllättävää pyöräilyyn liittyvää. Enää en jaksa kumminkaan niin paljoa ihmetellä, vaan lähinnä totean että ”perus Hollanti”. Sillon kun pitää ite temppuilla pyörän ja tavaramäärän kanssa, panikoin aina aluksi pyörän kyytiin nousemista, mutta voin kertoa että aina on hyvä fiilis jälkeen päin, sitä tuntee ittensä ihan paikalliseksi. Kuten tällä viikolla, kun käytiin suomalaisen ystävän kanssa ostelemassa uusia viherkasveja ja ruukkuja. Ostin 5 ruukkua, kaks kukkatelinettä ja kolme kasvia (joista yks on metrin korkunen) ja hokasin vasta kassalla että millähän saan nämä kotiin. Ei ongelma eikä mikään! Pienimmät kasvit ja ruukut limittäin ja lomittain reppuun, isoin ruukku ja kasvi keikkumaan pyörän koriin ja telineet roikkumaan kyynerpäähän. Eikun matkaan! (Kunhan ekana yrität saada tasapainoa ja päästä koko pyörän selkään noin kymmenen minuuttia.) Mulla tippu jossain vaiheessa hanska ja joku ystävällinen huuteli mun perään sen takia. Mä huusin takaasi että kiitos hirveesti, mutta älä pliis häiritte, mä en pysty pysähtymään.

 

Mainokset

Aika puhua hollantia

Mulla alkoi eilen hollannin kielen kurssi. Vihdoinki!

Pääsin mukaan kaupungin tarjoamalle kurssille, joka maksaa 45€ ja he tarjoaa sulle kaiken oppimismateriaalin, eli kirjat ja tunnukset nettisivuille tehtäviä varten. Jos (ja kun) pääsen vaadittavan tasotestin läpi, saan vielä rahat takaisin ja todistuksen mun hollannin kielen tasosta. Aika hyvä diili!

Päästäkseni tälle kurssille, kirjoitin hakemuksen netissä jo kuukausia sitten, tais olla jopa syyskuu. Sitten odottelin maltillisesti joulukuun alkuun asti, että sain vihdoinki kutsun kielitestiin, jossa testattiin että miltä leveliltä pääsen kielen opiskelun aloittamaan. Tämä testi sisälsi lukemisen ymmärtämisen, kirjoittamisen, puhumisen ja vieläpä päättelykyvyn testauksen.

Mä en oo koskaan ollut missään virallisella kurssilla opettelemassa hollantia. Viime vuonna koulu tarjos 10 viikon kurssin, jossa kerran viikossa istuttiin alas pariksi tunniksi ja höpöteltiin lähinnä englanniksi meidän muiden kotimaista. Mielenkiintosta oli, mutta ei siellä hirveesti hollantia opittu. Plus että ne asiat mitä siellä sitten opetettiin, olin jo itse aikasemmin oppinu. Oon meinaan siitä asti kun Poika muutti Suomeen, käyttäny ylimäärästä aikaa hollannin opetteluun. Latasin erilaisia appejä ja pelailin kielipelejä usein metrossa matkalla töihin. Iltaisin kyselin aina Pojalta sanoja ja sanontoja ja vihdoinki opin muutakin kun törkeyksiä ja solvauksia hollanniksi.

dutchlanguage2

Kun me sitten puoltoistavuotta sitte muutettiin Hollantiin, mä uhosin kaikille että ”vuoden 2017 loppuun mennes puhun sujuvaa hollantia!”. Aika monikaa ei ottanu mua tosissaan, mutta mä olin hyvinkin tosissani. Pakkohan mun olis se kieli vihdoinkin oppia, mähän tuun kuulemaan sitä kaikkialla ja altistun sille niin pahasti että opin ihan vahingos. Niin justiinsa. Kuten saatoitte hoksata, on tammikuu 2018 ja mä alotin hollannin kielen kurssin, koska en puhu sujuvaan hollantia. Ei se ollutkaan niin helppoa vain imeä kieltä itteensä. Mä opiskelen englanniksi, teen töitä suomeksi ja vaikka kaikki väittää että mulla asuu paras opettaja kotona, meidän parisuhdekieli on silti englanti. Ainoat paikat joissa kuulen oikeesti hollantia, niin että voisin päästä keskusteluun mukaan, on kahvilat, ravintolat ja ruokakaupat. Ja noissa tilanteissa mä oon pärjänny jo kauan aikaa.

Kun jossain vaihees tajusin etten opikkaa tätä kieltä ihan vain olemalla, niin himmasin vähä tavoitteita ”kuhan pystyn keskustelemaan Mummon kanssa”, ja se täytyy ylpeänä kyllä ilmoittaa, että tämä tavoite on saavutettu. Mummo on ainut koko Hollannin perheestä joka ei puhu englantia ja mulle oli alusta asti tärkeetä että pystyisin hänen kanssa keskustelemaan. Ja nyt me pystytään jo! Ei mistään kovin syvällisestä, lähinnä koulusta, töistä ja joitain juttuja Suomesta. Mummo on kuitenki hyvin ylpee musta ja aina kehuu kuinka kieli on kehittyny, mutta samaan aikaan toki toruu Poikaa, kun kuulee meidän puhuvan englantia keskenään.
dutchlanguage

Eilen siis alotin virallisen kurssin, suoraa tasolta A2, joka on vielä perustasoa, mutta yks kurssi alkeiden yläpuolella. Oppiminen tulee varmasti olemaan tehokasta, koska meillä on oppitunnit joka tiistai ja keskiviikko 19-22. Kurssilla oli ihmisiä Intiasta, Vietnamista, Iranista, Makedoniasta ja Marokosta. Mä olin kurssin nuorin oppilas, mutta eihän se mitää haittaa. Oli mielenkiintosia keskusteluja heti alkuun, kun puhuttiin hollanniksi eri maiden perinnevaatteista. (Mä en tienny kuinka olisin selittäny kansallispuvun hollanniksi, niin vitsailin vain että suomalainen perinneasu on lämpimät vaatteet.) Aika haastavaakin se oli, täytyy myöntää. Kaikki ohjeet ja selitykset annetaan hollanniksi ja vasta jos kaikki ei monen kerran jälkeen ymmärrä, opettaja vaihtaa englantiin. Mutta periaatteessa kaikki kommunikointi on hollanniksi, myös muiden kurssikavereiden kanssa.

Eilen hoksasin, että itseopiskelu potkii päähän, koska multa on jäänyt selvästikkin väliin jotkut opit, jotka nämä muut ovat saaneet, sillä oon ainut joka ei oo koskaan ollu tason A1 kurssilla. Toisaalta taas huomasin, että välillä saatoin tietää semmosia juttuja mitä muut ei tienny, eli oon myös oppinu enemmän. Oon kuitenki tosi onnellinen että pääsin vihdoin mukaan viralliselle kurssille, se tulee enemmän ku tarpeeseen.

Mulla on ensimmäinen mahdollisuus suorittaa A2 tason testi vasta lokakuussa, eli seuraavat 9 kuukautta käytän aika paljon aikaa hollannin kielen oppimiseen. Ehkä nyt vois taas julkisesti uhota ja sanoa että: lupaan puhua hollantia vuoden 2018 loppuun mennessä.

Hollannin punainen säähälytys

Osan korviin on varmasti kantautunu kuinka koko Keski-Eurooppa meni sekasin alkuviikon lumimyrksyn takia. Niin myös Hollanti (päästiin myös uutisiin). Sunnuntai-iltapäivällä rupes lunta pyryttämään ja se ei tainnutkaa loppua ennen tiistaita.

IMG_4102

Poika sai muutaman päivän viestejä sukulaisilta ja kavereilta ”Losalla on varmaan tosi kotoisa olo?” ”Kuinka onnellinen Losa on?”. Öööö. Voin kertoa, että joo, oli kotoisa olo, mutta en ollu kovin onnellinen. Mä en oo koskaa lukeutunu niihin lumen rakastajiin jotka hyppii innosta aina kun ensilumi tulee. Mun mielestä lumen ainut hyvä puoli arjessa on se, että ei oo niin saamarin pimeetä. Muuten lumesta on hyötyä vain lumilautaillessa ja silloinki se vois pysyä siellä rinteessä.

IMG_4107

Mä en myöskään osannut olla kovin innoissani siitäkään syystä, että täälä nämä ei tietenkään tiedä miten tätä lumiongelmaa hoitais. Nyt on torstai, ja mä en oo vieläkää nähny yhtäkään lumiaura-autoa. Voitte siis kuvitella, kuinka kiva on polkea pyörällä, kun toi kerros lunta on nyt sunnuntai-illasta asti jäätynyt-sulanu-uuskerros-jäätyny-sulanu-jäätyny.

IMG_4110

Koulu suljettiin maanantaina klo 12,  että kaikki pääsis ajois kotiin. Suurin osa junista ja busseista ei kulkenu pariin päivään ja jopa osa kaupoista ja ravintoiloista oli suljettuna. Niin ja kyllä, täällä annettiin punainen säähälytys ja neuvottiin ihmisiä jäämään kotiin.

IMG_4112

Sitte kun mä uskallan valittaa, että tää on perseestä, tulee kyllä aina isku takasi ”mutta sähän oot Suomesta, et sä voi valittaa lumesta”. Välillä on rankkaa olla suomalainen, kun ei saa valittaa lumesta tai kylmyydestä. (En oikeesti voi edes alottaa tosta kylmyys asiasta, oon ihan raivona siitäki. Tiivistettynä, yleensä vastaan että ainakin meillä Suomessa on lämpimät talot, joihin pääsee lämmittelemään. Täälä on perhana tuvas yhtä kylymä ku pihalla.)

Onneks nyt sataa vettä, päästään eroon tosta lumesta ja normaaliin elämään kiinni.

Ps. Jos ihmettelet mistä tämä raivo kumpuaa, niin voi kyllä, kaaduin tänään pyörällä. Suoraan siihen loskaiseen lätäkkoon.

Kiitollinen ystävistä

Näin itsenäisyyspäivän ympärillä lähes kaikki ulkosuomalaiset on julkaissu kirjoituksia siitä, kuinka he ovat kiitollisia Suomesta ja Suomelle. Niin oon minäkin, mutta palaan tähän Suomi100-aiheeseen myöhemmin. Tänään tekee mieli kirjottaa kiitollisuudesta suomalaisia ystäviä kohtaan.

Mulla on ollut aina paljon kavereita ja myös ystäviä, enkä oo koskaan pystynyt nimeämään vain yhtä parhaaksi kaveriksi. Mulla on monta ykköstä. Nämä ykköset on yli muiden. On ystävä, jonka kanssa ollaan oltu aina, vauvoista asti, on ystävä, jonka kanssa asuttiin naapureina vuosia, on lapsuudenystäviä, jotka oon tuntenut vuosia. Ja sitten on Rakettiryhmä, kotikaupungissa teini-iässä muodostunut oma neljän tytön ja niiden poikaystävien porukka. Meidän jengi. Rakettiryhmä.

appelsap

 

2012 muutin Helsinkiin ja melkein kaikki mun parhaat ystävät jäi Pohjanmaalle (yks ryökäle asui Tampereen kupeessa ja oltiin jo totuttu kaukoystävyyteen). Siitä on nyt yli viis vuotta. Ja mä itkin mun tyttöjen perään (okei, myös niiden poikaystävien) ja sitä kuinka helppoa oli vain aina ajaa jonku kotiin ja istua sohvalla, tekemättä yhtään mitää ja silti olla maailman onnellisin. Olin tottunu siihen, että mulla oli aina tietyt ihmiset ympärillä, kelle voi soittaa koska tahansa ja mistä tahansa, eikä tarvinnu puhua puhelimessa, vaan oikeesti mennä kylään. Mä pelkäsin, että miten nyt käy, kun kolme on koko ajan yhdes ja minä yksin isossa Helsingissä.

Turhaa pelkäsin. Soiteltiin joka päivä ristiin ja rastiin, monen tunnin puheluita. Muuttoviikonloppuna oli jo ensimmäinen kylässä. Siitä eteenpäin, ihanat ystävät tuli säännöllisen epäsäännöllisesti yksin, poikaystävän kanssa, tai koko porukalla kylään. Koko sen neljän vuoden ajan jonka asuin Helsingissä, mulla oli joku kylässä monta kertaa vuodessa. Ja se oli ihanaa. Eikä vain Rakettiryhmä, vaan muutkin läheiset ystävät. Ne jotka oli ollut tosi läheisiä aina, lähentyi vain entistä enemmän. Välimatka ei haitannut, enemmänkin vain vahvisti.

a'damlookout

 

Viimeisten vuosien aikana heidän kaikkien elämässä on tapahtunu muutoksia: uusia opiskelupaikkoja ja -kaupunkeja, kihlautumisia, eroja, naimisiin menoa, muuttoja ja jopa vauvoja. Ja mä, ”etä-ystävä”, oon kokenut kaiken tämän heidän kanssaan. Mut on ”pakotettu” tupareiden takia Pohjanmaalle, jotka paikan päällä olikin kihlajaiset, on soitettu tukea huonoihin uutisiin, oon päässy auttamaan muutoissa. Kerran tuli puhelu kesken Pojan kanssa puhumisen, koska ystävä halus jakaa kihlaus-uutiset ja oltiin joskus sovittu että mulle pitää ensimmäisenä soittaa kun kihlaus tapahtuu (Poika näki kaiken Skypen kautta). Oon päässyt olemaan jo kerran kaasona ja taas on kaason hommia tiedossa tänä kesänä. Oon myös lentäny Suomeen tapaamaan pikkuista uutta ihmistä.

 

rijksmuseum
”Finnish people don’t smile”

 

Mulla on myös ollut jo monta kyläilijää täällä Hollannissa, ensimmäiset tuli jo kaks kuukautta muuton jälkeen ja sen jälkeen ystävien virta on jatkunut tasaisena. Tässä postauksessa näkyvät kuvat on otettu tänä kesänä, kun Rakettiryhmä pamahti paikalle viideksi päiväksi.

Tällä kirjoituksella ei oo oikein päätä eikä häntää, enkä mä oo ihan varma mitä mä haluaisin saada sanottua. Tänään mulla oli Skype-yhteys päällä melkein kolme tuntia putkeen, kun puhuin mun Rakettiryhmän kanssa. Höpöteltiin niitä näitä, mutta myös oikeeta asiaa. Oli naurua ja ihan pikkuhimppu itkuakin. Puhelun jälkeen oli onnellinen ja puhdistunu olo. Oli ihanaa puhua pitkästä aikaa. Nykyään kun ei oo aikaa soitella edes joka viikko, niin nämä koko porukan yhteiset puhelut on kultaakin kalliimpia. Kuten kaikki puhelut kaikkien ystävien kanssa.

Näille ihmisille mä voin sanoa kaiken, mitä ikinä on sydämmellä, ja ne ymmärtää ja tukee mua. Niinku mäkin heitä. Mikään välimatka ikinä ei tuu sitä muuttamaan.

”A strong friendship doesn’t need daily conversation, doesn’t always need togetherness, as long as the relationship lives in the heart, true friends will never part.”

Oon vain niin onnellinen kaikista mun ystävistä.

 

Mikä ihmeen Losa?

Kaippa tämäkin on nyt selvennettävä. Kerroin aikasemmin julkaistussa kyselyssä, että yleisimmät lempinimet mulle on Lolli ja Losa. Lollilla on jo pitkä historia, mä en edes muista aikaa koska en olisi ollut Lolli. Vanhimmat ystävät ja perhe kutsuu mua edelleen Lolliksi. Lolli on tietenki osa mun identiteettiä, mutta se on vain lempinimi. Lolli ja Loviisa on täysin sama ihminen.

Losa tuli aluksi vitsinä joskus teini-ikäsenä, enkä siitä sen enempää välittänytkää. Se alko hauskasta sanaleikistä, jossa Loviisan ”viis” korjattiin numerolla viis (5), eli Lo5a. No, se muuttu siis Losaksi, luonnolisesti. Siitä asti oon ollu ihan okei myös Losan kanssa ja Helsingissä työkaverit pomoa myöte kutsu mua Losaksi, mutta aina sillon tällön myös Loviisa putkahti esiin. Joten Losakin oli aluksi vain lempinimi Lollin lisäksi.

Nykyään ongelma onki sitte eri. Täällä hollannissa mä oon kaikille Losa. Siis ihan kaikille. Koska; Loviisa tuntuu olevan uskomattoman ylitsepääsemätön lausua. Sitte kun joku jaksaa nähdä vaivaa ja oikeesti kysyä sen 12 kertaa että miten se lausuttiinkaan, niin silti on turha edes toivoa että kukaan sitä yrittäis kirjottaa. Niin kauan kun muhun tutustuva uus henkilö ei kuule että mua kutsutaan myös Losaksi, musta ei käytetä nimeä. Jos jonku on kumminki saatava mun huomio niin kuulen usein ”heyyy Finnish chick!” tai sitte vain tavoitellaan katsekontaktia niin kauan että huomaan mulle puhuttavan. Sitten tulee se hetki, kun joko mä kerron ite että mua voi myös kutsua Losaksi, tai joku mun ympärillä huutelee Losaa ja tämä uus henkilö oppii myös tämän helpomman kutsumanimen.

 

Loviisatypo.jpg
Todistusaineistoa siitä, että edes appiukko ei osaa kirjottaa mun nimeä

Ylläoleva kuva on oikeesti Pojan isän puhelimesta. Pojan siskot on ottanu elämän tehtäväkseen että koko Hollanti-perhe oppii kirjottamaan ja lausumaan mun nimen oikein ja kun appiukko meni ja kirjotti mun nimen (taas kerran) väärin perheen WhatsApp keskusteluissa, puuttu siskot peliin. Seuraavan kerran kun nähtiin, ne tietty pyysi puhelimen esille ja yhteystiedot auki, että miten se nimi on sinne kirjotettu kun ei se koskaa tuu oikein. Louisa. Eikä sukunimikää menny ihan nappiin. Appiukko pyysi mua korjaamaan tilanteen, jolloin päivitin nimeksi: Loviisa My Favourite.

Jos mä en oo Louisa, oon Lovisa, Lovissa, Lovijsa, Louse, tai mikä tahansa väännös. Tän seurauksena Loviisa onki jääny melkein kokonaan pois. Losa on vain niin paljo helmpompi. Tän takia musta välillä tuntuu, että Losa on myös osa ”Hollanti-identiteettiä”. Nykyään on jopa outoa, jos joku kutsuu mua Loviisaksi. Tämän takia blogin nimenä seisoo ”Losa eli Loviisa”. Oon Losa, mutta se tarkottaa myös Loviisaa, vaikkakin joskus Loviisa on eri ku Losa. Loviisa on se joka hörsköttää suomeksi ja Losa on se joka hörsköttää englanniksi (ja joskus jopa hollanniksi). Tietty mä oon Losa myös Suomessa ja monille kavereille siellä, mutta heille mä oon myös Loviisa. Täälä mä en oo oikeesti kellekkään Loviisa, mutta se ei haittaaa, Losa on myös helkatin hauska tyyppi, niinku Loviisaki. He, he.

Palatakseni Pojan siskoihin. Huhtikuussa me lähetään koko Hollannin perhe yhdessä Vietnamiin. Vanhin siskoista varas kaikkien lentoliput ja kertoi että tupla ja tripla tarkisti kaikkien tiedot. Mun nimen kohdalle ei kuitenkaan pystähtyny kovin montaa kertaa ”I know it for sure already”. Lipussa luki Lovissa. Appiukko pääsi vihdoin nauramaan takasi.