Päivinä kun en mene toimistolle

Mulla on ollut heinäkuusta asti aikalailla samaan tyyliin aikataulutettu työviikko: suurimmaksi osaksi viikko menee co-working tilassa, mutta yhtenä päivänä viikossa teen töitä milloin missäkin. Toimistolla on välillä liian hiljaista ja koska teen (tai tein) töitä muutenkin yksin, niin kerran viikossa tarvin ympärille vähän meteliä. Tämmöisinä päivinä vietän aikaa yleensä jossakin Utrechtin ihanassa kahvilassa tai ystävän sohvalla (siis tehden töitä). Tämä kyseinen ystävä jonka sohvaakin joskus käytetään on liittynyt mun kahvilatyöpäivään seuraksi lokakuun aikana ja siitä asti me ollaan kerran viikossa istuttu yhdessä alas, tehty omia töitä, mutta myös autettu toisiamme töiden kanssa.

Nyt saatte mahdollisimman tarkan raportin keskiviikosta 16.1, päivästä kun en mennyt toimistolle.

7.20 – Herätyskello soi. Torkutan tietty. Oon vieläkin aika väsynyt koko joulukuun sairastelusta ja aamut on kaikista vaikeimpia.

7.40 – Poika tulee sanomaan heippa sekä antaa pusun ja toivottaa hyvää päivää, samaan aikaan mun kolmas hälytys alkaa soida. Torkutan senki.

8.04 – Oon viimein valmis lopettamaan torkutuksen. Otan puhelimen käteen ja selaan WhatsApp viestit sekä somet.

8.15 – Nousen sängystä, käyn suihkussa, pesen hampaat, puen, meikkaan ja avaan hiukset yöllä olleelta letiltä. Otan kaikki kolmesataa vitamiinia jotka anoppi on määränny syömään etten tuu uudestaan kipeeksi. Pakkaan laukun ja varmistan että muistin ottaa lompakon sekä laturit niin puhelimelle kuin läppärille.

 

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.15

8.47 – Vihdoin valmis! Puen ulkovaatteet päälle ja lähden polkemaan kohti keskustaa.

whatsapp image 2019-01-17 at 18.59.53

8.52 – Tajuan että lähdin huonoon aikaan, koska pyöräruuhka-aika on vasta loppumaisillaan. Ärsyynnyn myös ihmisistä jotka ei ymmärrä näyttää käsimerkein että minne ovat kääntymässä, joten mun tekee mieli näyttää ihan toisia käsimerkkejä. Hillitsen itteni, oonhan rauhallinen suomalainen. (Päivän paras vitsi)

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.16

8.58 – Pääsen perille. Sovittiin että tehdään töitä tänään yhdessä ystävien kanssa (niiden kahden ainoan jotka ei oo vielä lähteny vaihtoon, alle kahden viikon päästä sanon niillekkin heippa). Tytöt halusi istua tänään Time Space nimisessä paikassa, joka on täydellinen yhdistelmä kirjastoa ja kahvilaa. Ne oli kumminki laiskoja ja sanoi että tavataan kymmenen aikoihin, mutta tunnen ne ja tiedän että ne on aina myöhässä, joten tulin ite jo etukäteen Time Spacen alakerrassa olevaan kahvilaan tekemään töitä niin kauaksi että tytöt saapuvat.

9.06 – Oon oppinut pojalta ja Hollannin perheeltä että kun saapuu ravintolaan, palvelun pitäisi saapua suhteellisen nopeasti. Joten 8 minuutin odottelun jälkeen alkaa hermostuttamaan. Sain kuitenkin pöydän hyvältä paikalta ja ehdin levittää koko elämän siihen auki, niin en jaksaisi millään vaihtaa paikkaa.

9.07 – Tarjoilijaa odotellessa alan käydä läpi päivän sähköposteja.

9.10 – Jes, tarjoilija malttaa saapua! Tilaan chai latten ja aamupala annoksen.

9.11 – Jatkan sähköpostien läpikäymistä. Niitä tulee aina yllättävän paljon. Sen lisäksi että hoidan töihin liittyvät sähköpostit, pitää muistaa selata myös koulun sähköposti ja henkilökohtainen sähköposti. Siitä siirryn sujuvasti LinkedIn:iin jossa myös odottaa viestejä yllättävän usein.

9.15 – Chai latte saapuu. Normaalisti tilaisin cappucinon, mutta joulukuun sairastelu vaikutti myös kahvin juontiin. En oo juonu kuppiakaan kahvia viimeiseen puoleentoista kuukauteen, mikä on omituista, normaalisti join 3 kuppia päivässä. Toinen omituisuus on se, että myöskään viini ei ole maistunut. Tuli vahingossa tipaton joulukuu ja melkein tipaton tammikuu. Lähdetään tällä viikolla Pojan kanssa vielä lomalle Krakovaan ja siellä kyllä ajattelin juoda ruoan kanssa viiniä. (EDIT: Juonipaljastus, päädyttiin Krakovassa myös vodkan maisteluun.)

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.16 (1)

9.23 – Aamupala! Aika perinteinen setti minkä saat kun tilaat ”aamupala laudan” eli leipää, voita, kinkkua, juustoa, kananmuna, croissantti ja hillo, mutta ei ehkä ollu 11,50€ arvoinen. Maha tuli kumminki täyteen ja se on pääasia!

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.17

10.49 – Tytöt saapuu, tätä tarkottaa kun ne sanoo ”tavataan kymmenen aikoihin”, just niinku tiesin. Mennään yläkertaan Time Spaceen ja pyydetään paikkaa kolmelle, ne kumminki sanoo että siellä alkaa olla jo liian täyttä ja lähettää meidät heidän uuteen lokaatioon. Se ei onneksi oo kaukana, joten lähdetään kävelemään sinne.

11.00 – Sisällä uudessa lokaatiossa. Täytyy sanoa että tämä on ehkä jopa mukavampi kuin aikaisempi paikka. Saadaan jopa oma huone käyttöön vain meille kolmelle!

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.18
Myös nää yleiset tilat oli kivat!

11.10-14.00 – Tehdään tehokkaasti töitä, kukin keskittyen omiin hommiinsa, välillä kuitenkin kysytään apua tai neuvoa muilta. Kahdelta kaverit lähtee tapaamiseen heidän vuokraisännän kanssa, koska niiden täytyy sopia vuokra-asiat kuntoon siksi ajaksi kun he lähtevät vaihtoon ja alivuokraaavat asunnon toisille tyypeille.

14.10 – Teen töitä yksin ja juon kaks kaakaota, koska se on täällä ilmaista. Soittelen uudelle partnerille koska meidän google analytics lopetti toimintansa uuden nettisivun päivittämisen myötä. Selvitetään teknisiä ongelmia (tai siis hän selvittää ja mä yritän pysyä selostuksessa mukana) ja jutellaan muista to do-listan asioista.

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.18 (1)
Tytöt jätti tavaransa mulle vahdittavaksi ja sillon en uskalla lähtee vessaan. Omat voisin jättää mutta pelottaa että toisten tavarat vietäis.

16.25 – Tytöt tulee takaisin, vihdoinki. Muutama kymmenen minuuttia menee täysin muista asioista kuin töistä ja tehtävistä puhuen, mutta se on ehkä sallittua. Ne hylkää mut kumminki alle kahden viikon päästä ja menee nauttimaan Espanjan auringosta, joten nyt täytyy ottaa kaikki ilo irti yhteisistä hetkistä. Senpä vuoksi me päätetään tehdä jotain kivaa tänään illalla ja varataan liput englanninkieliseen stan up komedia-iltaan.

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.19

18.00 – Työtila menee kiinni, joten mekin lähdetään pois. Kävellään tyttöjen asunnolle joka on ihan rautatieaseman vieressä. Käydään kaupassa ja päätetään tehdä täytettyjä uuniperunoita ja tytöt haluaa ostaa viiniä, lupaan koittaa juoda ainakin yhden lasin.

18.30 – Ruvetaan kokkaamaan ja kaadetaan lasi viiniä, siihen ainoaan oikeaan viinilasiin joka näiltä löytyy kotoa. Meidän kaveriporukassa tämä tunnetaan nimellä ”kommuuni-viini” eli kaikki juo samasta kupista kokkauksen ajan.

19.40 – Tajutaan että meillä menee tiukille ajan kanssa, koska komedia alkaa jo 50 minuutin päästä ja meidän ruoka on vieläkin uunissa. Aletaan syömään peruna kerralla ja jätetään aina loput siksi aikaa uuniin kypsymään.

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.19 (1)

20.10 – Lähdetään tyttöjen kotoa. Meidän pitää ensi kävelllä Time Spacen eteen johon jätin pyörän aamulla. Sitten kun päästään pyörän luo lähdetään hirmusta vauhtia polkemaan kohti pubia jossa stand upia tänään esitetään.

20.20 – Ajan elämäni ensimmäisen pyöräkolarin toisen pyöräilijän kanssa. Mun edessä ollut nainen päätti kääntyä vasemmalle mitään varoittamatta, joten meikäläinen tietenkin rysäyttää suoraa sen takarenkaaseen. Kaadun yllättävän hallitusti, kyljen kautta selälle niin että toinen jalka lennähtää ylös ja näen että mun kaverit jarruttaa just mun taakse. Mua naurattaa ja sanon niille että näitte varmaan mun hameen alle kun jalka lensi taivasta kohti. Niitä ei naurata ja luulee että mulla on joku shokki kun sain niin kovan tällin, mutta selitän että en ihan oikeesti saanu kipeetä, enemmän vain säikähdin. Pyöräilijä johon tulee kysymään että tuliko kipeetä ja onneks myös sanoo heti että tämä oli täysin hänen vikansa. Kaikki ok, pyörä toimii ja vaatteet on ehjät, joten jatketaan matkaa. (Täytyy vielä sanoa, että aamun kiukuttelu muille pyöräilijöille oli sallittua, koska näin sitä käy kun ei näytä kääntymisen merkkejä ajoissa.)

20.25 – Perillä pubissa, sopivasti 5 minuuttia ennen kuin esitys alkaa. Koko paikka on aivan täynnä, joten onneksi ostettiin liput etukäteen. Sattumalta saadaan myös vielä hyvä paikka. Tilaan lasin punaviinia ja tytöt tilaa valkkarit.

20.30 – Show time! Fiilis on heti hyvä ja illan juontaja on itsekin tosi hauska. Koko setti kestää yhteensä kaks tuntia, välissä on vartin tauko. 8 esiintyjää, joista ainakin 5 oli oikeesti hauskoja, joten todellakin 6 euron arvoinen ilta.

whatsapp image 2019-01-17 at 18.53.20 (1)

22.57 – Lähdetään kotiin vaikka pihalla sataakin ihan kaatamalla, mä otan oikoreitin kotiin, joten lähden eri suuntaan kuin tytöt. Sadepisarat on golf pallon kokosia ja vesi menee jopa mun talvitakin ja keinonahkakenkien läpi.

23.07 – Kotona. Poika on vieläkin työ-/vierashuoneessa kone auki ja alan heti innoissani kertomaan kuinka kivaa stand upissa oli senkin täytyy tulla seuraavalla kerralla mukaan. Muistan vasta sen jälkeen kertoa että ajoin pyöräkolarin. Jutellaan päivän muut kuulumiset ja viikataan yhdessä pyykit pois kuivamasta.

23.30 – Oon aivan poikki pitkästä päivästä, edelleenkin, se joulukuun sairastelu vaikuttaa. Normaalisti oon sängyssä about 21.30, joten nyt pesemään hampaat ja naama ja suorinta tietä sänkyyn.

23.40 – Jutellaan vielä hetki sängyssä ennenkun toivotetaan hyvää yötä. Sitten mä otan vielä Harry Potterin käteen, luen kaks sivua ja nukahdan valot päällä. Niinku aina.

 

 

 

 

Mainokset

Vuoden viimeiset kuukaudet

Kuten arvata saattaa, syksy ja talvi on ollut aika kiireistä aikaa, eikä tänne kirjoittelu rehellisesti sanoen tullu mieleenkään ennenkuin pari viikkoa sitten. Ajattelin että olis ehkä kiva koota pientä tiivistelmää siitä mitä on tullut tehtyä, ihan sitäkin ajatellen että voi sitten itse palata tänne aina välillä lukemaan että mites se syksy 2018 sujui.

Syyskuu: Palasin suomesta kahden viikon ”lomalta”, kun olin auttamassa ystävien häissä kaason roolissa. Työhön palaamine oli kivaa, mutta rankkaa. Olin kuvitellu että ehtisin monena päivänä suomessa tehdä töitä sillä aikaa kun muut on omissa töissään, mutta sellaisia välejä ei loppujen lopuksi tullutkaa montaa, joten hommia oli iso pino. Isoimpana projektina oli ensimmäisten nettisivujen julkaisu, jonka jaoinki tänne jo sillon syyskuussa.

Vaikka työt veikin suurimman osan ajasta, ehdin tehdä myös vaikka mitä kivaa syyskuussa. Ajeltiin ihan Hollannin pohjois-osaan, melkein Saksan puolelle, juhlimaan kaverin kolmekymppisiä, kävin kavereiden kanssa festareilla, vietettiin neljän päivän miniloma Pojan kanssa Prahassa ja vietin kaverin synttäreitä hänen kotikaupungissaan Groningenissa.

syyskuu2
Festarit sekä synttäriviikonlopun talo. (Kaikki postauksessa näkyvät kuvat on napattu instastoorien muistoista)
syyskuu1
Praha ja hollantilaiset torit, melkein yhtä ihania molemmat. 

Lokakuu: Töitä riitti, jopa enemmän kun syyskuussa. Nettisivut sai niin hyvän vastaanoton, että yhtäkkiä mulla olikin jo yli 100 ihmistä kirjoilla ja piti keksiä keino millä ne sitoo toimintaan mukaan nyt kun odotellaan itse nettialustan valmistumista. Kävin tapahtumissa ja viilasin bisnes suunnitelmaa. Jossain vaiheessa meidän työtilan markkinointivastaava tuli potkimaan mua perseelle ja sanoi että pitäis ruveta yhdistämään näitä ihmisiä manuaalisesti, koska ne on selvästikkin kiinnostuneita ja tarvii mua. Minähän rupesin! Tästä alkoi joka viikkoinen, melkeinpä päiväinen, sähköpostien kirjoittelu ja sopivien lastenvahtien löytäminen perheille. Lokakuussa mulla oli ensimmäinen asiakastapaaminen perheen ja lapsenvahdin kanssa Haagissa, joka tuntui ihan hullulta.

Muistin kuitenkin nauttia muustakin kun työnteosta. Täällä kesän lämpö jatkui pitkälle yli lokakuun puolenvälin, otin ilon irti ja istuin usein ulkona kavereiden kanssa ja leikin pienen puolisuomalaisen kanssa kuivissa lehtikasoissa. Pääsin taas kiinni lenkkeilyharrastukseen kun löysin Kaverin puolesta kyselen-podcastin, jota kuuntelin aina lenkkeillessä ja nauroin ääneen yksikseni.

Pidettiin Pojan kanssa tipaton melkein koko lokakuu, joka jatkui lokakuun 27. päivään kun juhlittiin mun synttäreitä Pojan perheen kanssa. Käytiin mun oikeana synttäripäivänä eli 30. päivä syömässä meidän lähestöllä olevassa vesitornissa, jonne on aina monen kuukauden jono ja poika oli yllätyksesi varannu sen meille jo kesän lopussa. Päätettiin ilta ystävien kanssa tapahtumassa jonka tarkoituksena oli jakaa erilaisia ideoita siitä miten Utrechtiä vois kehittää vieläkin paremmaksi.

lokakuu3
Tämä nauratti. 
lokakuu1
Aamulenkin kuuntelut ja aamulenkin maisemat.
lokakuu2
Yks monista tapahtuista joihin oon viimeisen puolen vuoden aikana osallistunut. Sekä esimerkki siitä kuinka aina ei jaksa olla sosiaalinen.

Marraskuu: Yks mun vanhimmista ystävistä tuli suomesta kylään poikaystävänsä kanssa ja kuljettiin ympäri Utrechtia ja Amsterdamia. Juhlittiin vielä kolmannen kerran mun synttäreitä kavereiden kanssa pubissa ja olin onnellinen että mulla oli suomikamuja ja hollantikamuja samaan aikaan paikalla. Päivä sen jälkeen ku he lensi pois, toinen ystävä saapui seurueineen hollantiin kukkamessuille. Lähdin yhtenä päivänä mukaan ihailemaan kukkaloistoa. Siitä kahden päivän jälkeen lensin suomeen kymmeneksi päiväksi. Vietin aikaa niin Pohjammaalla, Porissa, kuin Helsingissäkin. Kun kotiuduin Hollantiin, sain taas pariksi päiväksi ystävän kylään Suomesta. Vietettiin myös ensimmäisiä läksiäisiä, kun mun paras ystävä täältä pakkas kamat ja lähti hetkeksi Utrechtistä. Kaikki mun ystävät lähtee vaihtoon puoleksi vuodeksi ja hän oli nyt ensimmäinen. Heippoja sanoessa istuttiin lattialla ja naurettiin toisillemme ku kummatkin itki, kuvaa täydellisesti meidän ystävyyttä. Harmitti päästää irti ystävästä, vaikka tietää että syksyllä se on jo taas täällä. Hän oli ensimmäinen ihminen kelle puhuin koulussa, se oli ystävyyttä ensi silmäyksellä.

Saattaa kuulostaa siltä etten tehny töitä koko marraskuun aikana, mutta voin kertoa että kaikki muut pienet välit painoin hommia. Kiinnostuneiden ihmisten määrä oli noussut yli kahteensataan. Ehdin myös osallistua tapahtumaan jonka tarkoitus oli löytää uus bisneskumppani ja toiseen tapahtumaan jossa pääsi tutustumaan muihin kansaivälisiin yrittäjiin. Molemmat tuotti parempia tuloksia ku osasi odottaa!

marraskuu1
Oikeesti miks paahdettu ruisleipä on niin hyvää? Ja miten mulla on noin ihana veljentytär?
marraskuu2
Itsensä markkinoimista sekä verkostoitumista. 

Joulukuu: Tää kuukausi olikin sitten koko vuoden isoin pettymys. Sanoin Pojalle 2. joulukuuta illalla että kurkku tuntuu vähän oudolta ja mielessäni pelkäsin jo pahinta, mulla on ollut angiina niin monta kertaa että tiedän yleensä päivää ennen taudin alkamista sen olevan täällä taas huomenna. Niimpä maanantaina 3. joulukuuta heräsin kurkku umpeen turvonneena ja kuume korkeella. Oli pakko perua työt ja tapaamiset ja jäädä kotiin lepäämään. Poistuin talosta seuraavan kerran keskiviikkona kun mentiin lääkäriin ja sitten 9. päivä sunnuntaina kun koin vihdoinkin olevani tarpeeksi terve ulkoilemaan. Viikko oli tosi rankka, en nukkunut tai syönyt melkein ollenkaa ja kuume oli koko ajan tosi korkeella. Silti lähdin tuhatta ja sataa liikkeelle seuraavana maanantaina ja juoksin tapaamisesta toiseen. Kävin haastattelussa podcastiin ja tapasin ihmisen joka oli kiinnostunu tulemaan mun bisneskumppaniksi. Kävin toisilla läksiäisillallisilla ja järjestin tytöille yllätyksen kun yks meidän kaveri teki yllätysvisiitin Saksasta Utrechtiin. Ehdin leikkiä ensilumella ihanan lapsen kanssa ja juhlia hänen synttäreitä. Se oli hyvä viikko.

Kunnes tiistaina 18. päivä heräsin taas kuumeessa. Kurkku oli erilailla turvonnut, tällä kertaa ei ollutkaa nielurisat, vaan kitakieleke joka oli isompi kun ikinä. Se tuntu tosi ikävältä, ihan ku olis jonku sormi jumis kurkun perällä ja sen johdosta jokainen yskäkohtaus päättyi aina oksennukseen. En saanut taaskaan syötyä, saati nukuttua, mutta ajateltiin että sen siitä sai kun vastustuskyky laski alas angiinan takia ja nappasin jonku kovemman flunssan tähän päälle. Sinnittelin sen ajatuksen voimalla perjantaihin asti, kunnes ajattelin että pakko päästä lääkäriin. Lääkäri katsoi kurkkua ja pelkästään katsomisen jälkeen ilmoitti että tämä on selvä virustauti ja antibiooteista ei oo hyötyä. Ei suostunut ottamaan CRP:tä, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Käski takaisin kotiin nukkumaan ja piristi että tämmöinen tauti kestää yleensä viikon ja nyt ollaan jo yli puolenvälin, olisin ihan pian terve.

Kahden päivän päästä olin vain huonommassa kunnossa, kuume kuudetta päivää yli 39 astetta ja kurkku niin arka että pään kääntämine sattui. Oli aatonaatto ja poika soitti päivystykseen että pitäisikö tulla näytille ja he käski samantien sinne. Siellä oleva lääkäri myös vain katsoi kurkkua, mutta antoikin heti erilaisen diagnoosin: tulirokko. Lupasi myös ottaa CRP:n vaikka sanoikin että saan antibiootit joka tapauksessa, näytti tulos mitä tahansa. No, CRP oli 112, normaalin alle kymmenen sijaan. Sain antibiootin, joka rupes onneks nopeestin vaikuttamaan.

Jouluaattona makasin sohvalla ja Poika mietti kauppaan lähtemistä. Se yritti ystävällisesti miettiä mitä ruokaa mun olis helppo syödä ja kysyi pitäiskö ostaa parsakaalia. Mitä tekee Loviisa? Itkee, koska joutuu syömään parsakaalia jouluaattona, samalla kun näkee kaikkien instagrameista ihania suomalaisia jouluruokia. Onneksi ihana ”ekstra-perhe” on puolisuomalainen  ja he käveli meille tuomaan joulutorttuja, riisipuuroa ja luumukiisseliä. Ne piristi ja toi edes jonkinlaista joulutunnelmaa, vaikka en paljoa niitä pystynykkään syömään.

Joulupäivänä Papa onneks haki meidät autolla viettään joulua Pojan perheen kotiin ja olin onnellinen että sain maata sohvalla takan edessä ja oli ihmisiä ympärillä. Nukuin jokaisen ruoan välissä päikkärit, mutta ainakin sain vihdoinkin edes jotain ruokaa alas.

Ihan joulukuun viimeisinä päivinä energiaa oli jo niin paljo, että saatiin ihana pieni puolisuomalainen ensimmäistä kertaa meilleyökylään. Se oli kivaa, eikä liian rankkaa mun heikolle kropalle, kun nukuttiin pitkät yöunet ja lapsi vielä kunnon päikkäritkin.

Uudenvuoden aattona käytiin ihanassa kalaravintolassa syömässä ja olin nukkumassa 22.30. Poika herätti katsomaan vuoden vaihtumista meidän parvekkeelta, olin tyytyväinen vuoteen 2018 vaikka se loppuikin vähän huonosti. Kroppa tuntuu haurastuneelta melkein kuukauden sängyssä loikoilun jälkeen ja unta maistui enemmän kun oli aikaa nukkua. Silti otin innoissani vuoden 2019 vastaan, ennenkun menin takaisin sänkyyn kello 00.20.

joulukuu1
Joulukuun huippuhetket: pyjamabileet parhaassa seurassa, sekä pieni lasi kuohuvaa (joka ei valitettavasti maistunu vielä kovin hyvältä).

 

joulukuu2.jpeg
Instagramin bestnine vuodelta 2018. Oli hyvä vuosi.

Työharjoittelu uudella tavalla

Lupasin että kerron teille mun työharjoittelusta. Täältä tulee, Loviisamaiseen tapaan tarina ei mee oikopolkuja, vaan tulee pitkän kaavan mukaan ja kerron kaiken alusta asti. Luultavasti tuun poikkeemaan myös sivuraiteelle jossain vaihees. Ja varmasti unohdan jonku olennaisen osan.

Viimevuoden lopussa, mulla alkoi koulussa kurssi nimeltä Entrepreneurship. Kurssin alussa ihan jokaisen oli keksittävä business idea. Minä myös siis keksin oman idean. Ensin me työskenneltiin yksin kaikki omien ideoidemme parissa viis viikkoa. Pohdittiin ketkä olis meidän potentiaalisia asiakkaita, ratkaiseeko mun bisnes kenenkään oikeaa ongelmaa, miks ihmiset tarvii mua ja mikä on mun missio. Käytiin läpi kilpailijoita ja yrityksiä keiltä voitais saada ideoita omaan toimintaan.

Ai mikä se idea on? No, kaikessa yksinkertaisuudessaan: haluan rakentaa alustan, jossa kansaiväliset perheet löytää kansaiväliset lapsenvahdit. Kuten ehkä muistatte, kerroin viime postauksessa siitä kuinka oon ite työskennelly lapsenvahtina täällä asuessani, joten inspiraatio tuli läheltä. Jossain vaiheessa rupesin mätsään mun omia kansaivälisiä ystäviä saman kielisiin perheisiin ja sillon ajattelin että tähän on pakko keksiä joku joka tekee tän homman nopeemmin ja paremmin kun mä ja siitä se idea sitte lähtiki. Pelkästään perheiden ja lapsenvahtien yhdistämisen lisäksi alustalla on paljo muitakin ominaisuuksia, mutta ei paljasteta kaikkea kerralla.

Viiden viikon itsenäisen työskentelyn jälkeen muodostettiin ryhmät ja ryhmän sisällä valittiin kenen bisnes otetaan ryhmän yhteiseksi työksi. Valittiin mun oma. Sen jälkeen työskenneltiin taas viis viikkoa ryhmänä ja pohdittiin samoja asioita, mutta vain syvemmin ja tarkemmin koko ajan. Meidän tavoite oli rakentaa täydellinen Pitch deck (miten tää kääntyy suomeksi? Apua) ja täydellinen pitch (no myyntipuhe, tiedetään), koska jakson viimeisellä viikolla meillä oli kokeen sijasta Leijonan Luola! Eli jos ootte kattonu saman nimistä tv-sarjaa, niin tiedätte mistä puhun (jos ette: ihmiset kävelee sisään huoneeseen jossa istuu sijoittajia ja kertoo niille niiden bisnesidean ja kertoo paljoko tarvii rahaa ja kuinka monta prosenttia on valmis antamaan yrityksestään tota rahaa vastaan). Täytyy myöntää, että mitä lähemmäksi viimeistä viikkoa päästiin, niin sen enemmän koko homma tuntu työltä kun koulutehtävältä. Me tajuttiin että tää idea vois ihan oikeesti toimia oikeessa maailmassa.

IMG_5269
Otettiin myös tämmöset ”business woman” kuvat ja kaikkee meidän esitelmää varte. 

Me käveltiin siis kolme sijoittajan eteen (kyllä,  oikeita bisnesmiehiä!) ja pidettiin kahdenkymmenen minuutin myyntipuhe. Jännitti, koska ekaa kertaa ikinä mua ei oikeestaan kiinnostanu että minkä arvosanan mä tästä saan, vaan että minkälaista palautetta nää ihmiset mulle antaa. Uskooko ne tähän yhtä vahvasti kun mä uskon. Vai oonko vain huijannu itteäni?

En ollu. Ne tykkäs mun ideasta. Ne sano että tän pitäis olla oikee yritys!

Ja tämähän jäi jumiin mun päähän. ”Ne sanoi että tää on hyvä idea, ne usko muhun, niiden mielestä mun pitäis tehdä tästä todellista”. Sanoin Pojalle koko ajan leikillä, että kun muut menee työharjoitteluihinsa, niin mä perustan yrityksen. Mutta tiesin, että tää ei tietenkää oo mahdollista: koulun sivuilla luki että työharjottelu pitää olla yrityksessä jossa on vähintään 5 työntekijää, eikä se sais olla startup-yritys.

Koska oon Loviisa, menin ja koitin kumminkin kepillä jäätä. Menin mun Entrepreneurship kurssin opettajan luo, joka on ehkä koko koulun innovatiivisin ja tulevaisuuteen katsovin opettaja. Sanoin sille, että mä haluaisin työharjotteluna perustaa oman yrityksen. Opettaja vastas: ”Loviisa, mä teen kaikkeni että se onnistuu”. Tämä ihana ihminen suostutteli koulun koko johdon mun puolelle ja kertoi niille kaikille miks just mulle pitäis antaa tämä mahdollisuus. Koulu jarrutteli jonkin verran, varsinkin koska jokaisella työharjottelijalla kuuluis olla oma ohjaaja yrityksen puolesta. Mutta mulla oli tähänki vastaus. Kerroin niille että voisin mennä työskentelemään co-working tilaan ja oon sen tilan vastaavan kanssa jo sopinu että hän on mun ohjaaja.

Sitten sain luvan perustaa yrityksen.

Virallisesti alotin mun työharjottelun heinäkuun alussa, vaikka tää projekti itessään lähtikin käyntiin jo viime vuoden lopulla. Viimeiset kaks kuukautta oon rakentanu luodin kestävää business plania ja miettiny markkinointia, sijoittajia, lakipykäliä, kohdeyleisö ja ja ja ja… On ollu rankkaa, vaikeeta ja välillä hämmentävää. On myös ollu ihan huippua.

Tänään on kumminkin suuri päivä: mun ensimmäiset nettisivut on julkaistu.

https://www.napp.community/

 

 

Hollannin perheet

”Ainiin sulla on blogi”, sanoi ystäväni tänään ku kerroin kirjottavani postausta. No, ei siinä mitää, mulla tuli pari päivää sitte sama fiilis. Ja siks rupesinki kirjottaan! Täälä sitä taas ollaan siis, katotaan tuleeko seuraava postaus ens viikolla vai ens vuonna 😀

Kun muutin tänne, niin mä kerroin kaikille kuinka onnekas mä oon, koska mullahan on täällä jo perhe. Pojan koko perhe on ottanut mut alusta asti niin hyvin vastaan, että mä tiesin että mitä tahansa apua mä ikinä tarvin, niin ne ottaa koppia ja auttaa mua.

Hollannin perheeseen kuuluu isä (Papa), äiti (Mama) ja kaks isosiskoa, vanhemman siskon poikaystävä, sekä tietty Poika. Kun tulin tänne neljä vuotta sitten kesällä ekaa kertaa, mä pelkäsin kuollakseni, varsinkin siskojen tapaamista ja sitä, että mitä jos kukaan ei halua puhua englantia mun kanssa ollenkaa? Mun onneksi, koko perheen englannin kielen taito on aiva huippuluokkaa ja perheelle ei ollu ongelma käydä keskustelua englanniksi ja ne puhui siis toisilleenkin englangia aina kun olin lähettyvillä. Nyt kun oon opetellut puhumaan hollantia, niin perhe on silti jumiutunut englantiin kun oon lähettyvillä. Mun täytyy muistuttaa niille jatkuvasti, että kun puhutaan helpoista aiheista niin voidaanko puhua ne hollanniksi, koska nää jutut mä osaan.

Siskotki osoittautui maailman ihannimmiksi tyypeiksi ja tapaan heitä usein ilman poikaa. (Lähinnä koska nuorempi siskoista ei pysty kertomaan muuten miesjuttujansa mulle. Poika on vähä ylisuojeleva pikkuveli.) Soittelen myös Pojan äidille milloin mistäkin terveyteen ja ruokaan liittyvästä kysymyksestä. Mama tietää kaiken terveellisestä ruuasta, e-koodien haittavaikutuksista, mitä vitamiineja mihinkin vaivaa tulee ottaa ja miten leipoa kakku ilman sokeria, mutta niin että se kumminki maistuu hyvältä. Viimeks soitin ku halusin tehdä raparperipiirakan ilman vehnäjauhoja ja mulla oli speltti- ja kookosjauhoja millä voisin korvata. En kumminkaa tienny että miten ne käyttäytyy uunis sun muuta, niin soitin mamalle. Mama tiesi! (Sekotin speltin ja kookoksen keskenään niin, että sain saman määrän jauhoja ku alkuperäses ohjees, toimi hyvin.) Pojan iskä taas vastaa kysymyksiin jotka liittyy sun tulevaisuuteen, varsinkin tulevaisuuden työsuunnitelmiin. Usein oon soittanu myös koulutehtäviä tehdessä, jos oon tarvinnu kokemuspohjaa johonkin kysymykseen. Nyt kun mun työharjottelu on alkanu, niin papa muistuttaa jatkuvasti että voin aina soittaa kun vaan tarvin apua jonku ongelman ratkaisuun. (Työharjottelusta lisää myöhemmin.)

postaus2
Tämmönen siitä piirakasta tuli! Vähä tummempi taikina ku normaalisti, mutta maistu sikahyvältä.

Me lähdettiin jopa koko perhe reissuun loppukeväästä. Mentiin kolmeksi viikoksi Vietnamiin, joka monen korvaan kuulosti enemmän uhkalta ku mahdollisuudelta. Mutta uskokaa pois, meillä oli huippureissu! Ei yhtäkään riitaa tai väittelyä ja mä itkin vain 4 kertaa perheen edes. Haha, okei, toi itku kuulostaa pahalta, mutta niihin jokaiseen kertaan oli hyvä syy. Voin kertoa niistä joskus myöhemmin. Itkeminen kumminki kertoo sen, että tunnen oloni kotoisaksi kun uskallan itkeä niiden edessä, useimmiten onnesta tai liikutuksesta. Neljä vuotta sitten ku Poika lähti Uruguayhin en uskaltanu itkeä sen läksiäis-illallisella, vaikka kaikki muut perheen jäsenet tais kyyneleet tirauttaa. Mä katoin vain kattoa ja ajattelin että ompa jännä lamppu.

postaus1
Joku kattoo että ompa kiva kuva, mutta ei tiedä että puoli perhettä lilluu mun edes meressä.

Ainiin ja mummu!! Ei saa unohtaa mummua, eli Omaa. Oon tainnut ehkä joskus mainita että Oma oli (ja on) mun isoin motivaatio hollannin kielen oppimiseen. Oma ei puhu yhtään englantia ja mulla oli aina tosi turhautunu olo kun en pystyny Oman kanssa keskustelemaan. No nyt pystyn! Oltiin Omalla täs kesällä yks kokonainen lauantai-päivä ja koko päivä sujui täysin hollanniksi. Jes! Oma myös pyöräilytti meidät pitkin kotikaupunkia ja näytti kaikki parhaimmat asuinalueet, ihan vain jos haluttais muuttaa sinne. Harmi että ollaan edelleenkin ihan rakastuneita Utrechtiin ja haluan asua täälä niin kauan kun asutaan Hollannissa.

Mutta, kuten joku ehkä tajuskin otsikosta, sanoin Hollannin perheet, monikossa. Mulla kävi meinaan niin hyvä tuuri Hollantiin muuttaessa, että sainkin toisenkin perheen, ihan vahingos, ja se on osaksi suomalainen.

Eli, kun muutin Hollantiin, niin mä halusin saada jotain pientä sivutyötä koulun ohelle. Kaikki jotka tuntee mua edes vähänkin, tietää että oon about maailman lapsirakkain ihminen ja voisin omistaa koko elämäni sille että oon vain lasten kanssa ja nuuhkuttelen vauvoja ja leikitän taaperoita ja vastailen kouluikäisten kinkkisiin kysymyksiin. Joten käy ehkä järkeen että ajattelin lapsenvahtihommien olevan paras vaihtoehto.

Ja mikä tuuri mulla kävi! Löysin perheen jolla oli pieni kahdeksan kuukauden ikäinen, puoliksi suomalainen ja puoliksi hollantilainen, ihana vauva. Alotin vauvan hoitamisen heti ensimmäisen koulunpäivän jälkeen ja oon siitä asti nyt yli kahden vuoden ajan käynyt siellä säännöllisesti. Vauvasta on kasvanut taapero, joka aluksi kutsui mua vain mun poikaystävän nimellä, sen jälkeen musta tuli Lofia ja nyt oon Lofiisa. Hän halailee mua aina kun ollaan yhdessä ja muistaa kertoa että ”minä LAKASTAN sinua Lofiisa” ja jos joku asia on hukassa ja päivittelen sitä ääneen ”hei, missähän vesipullo on” hän vastaa ”älä huoli Lofiisa, minä olen tässä” ja silittää mun jalkaa samalla. Mä oon kasvanu niin kiinni tähän lapseen, etten varmaan voi enää ikinä muuttaa pois Hollannista. Miettikää ite, hän ei edes muista elämää ilman mua ja mä en voi enää kuvitella elämää ilman häntä.

postaus3
Sen lisäksi että hän kutsui mua Pojan nimellä noin 4 kuukautta, hän on myös maailman onnellisin aina kun Pojalla on aikaa hengailla meidän kanssa. Tässä parivaljakko menossa sateessa kauppaan.

Sen lisäksi että taapero on aivan uskomattoman ihana ja valloittava persoona, sillä on myös ihan huippuvanhemmat. Äiti on suomalainen ja isä on hollantilainen. Äidin kanssa me jaetaan tasapuolinen rakkaus ruokaan ja siihen että sitä ruokaa ei jaeta (ollaan molemmat kasvettu isoveljien kanssa), me  myös päivitellään aina keskenämme  niin hollantilaisten, kun suomalaisten outoja tapoja. Puhutaan taaperon kehitysvaiheista ja päivittäisistä asioista. Taaperon isä on taas opettanu mulle miten hollantilainen huumori tulee ottaa vastaan ja että hollantilaiset on sarkastisia eri tavalla kun suomalaiset. Hänkin on päässy mukaan välillä meidän hollantilaiset tapojen päivittelyyn, mutta se ei oo yleensä kovin kannattavaa, kun nopeesti tulee vastaus ”pitäiskö teidän mennä takaisin takaisin suomeen, jossa kaikki on paljon paremmin”, jolloin me heti taaperon äidin kanssa muistetaan kertoa kuinka moni muu asia on täälä meidän mielestä paremmin. He auttaa myös mua millon missäkin ongelmassa, on se sitte joku asia Hollantiin, kouluun, tai ihmisuhteisiin liittyen.

postaus4
Meidän lemppariviihdettä: hengataan puistossa, syödään eväitä, lasketaan montako venettä menee ohi ja toivotaan että ohikulkevat koirat pysähtyy silitettäväksi.

Mulla on ihan semmonen olo ku taaperon äiti olis mun serkku tai vastaava, joku semmonen sukulainen jonka olemassaolon on aina tienny mutta jonka kanssa ei oo viettäny nuoruudessaan aikaa. Ja nyt kun vietetään niin tuntuu että myös käyttäydytään kun oltaisiin sukulaisia. Esimerkiksi viimekesänä sain taaperolta vauvarokon (KYLLÄ!) ja olin yksin kotona koko sen viikon, niin taaperon äiti laitto joka päivä viestiä että tarviiko tuoda jotain ja pärjäänkö kotona. Sitten ku tuli se hetki etten enää pärjänny ja oli pakko lähtee lääkäriin, niin hän hoiti mulle lääkäriajan ja soitti taksin oven eteen ja huolehti että pääsin sieltä myös kotiin asti. Sama homma kun taapero ja vanhemmat kaikin sairastui hulluun influenssaan, mä poljin sinne koulusta päin viemään ruokaa ja viihdyttämään energisempää taaperoa, niin että vanhemmat sai vähän levätä.

Tätä perheiden analyysia vois jatkaa ihan loputtomiin, mutta tajusin just että oon kirjottanu ihan sikana asiasta, joka ei ehkä oo teidän mielestä maailman mielenkiintosin. No, joka tapaukses, halusin vain jakaa, miten mieletöntä on, että mulla on kaks perhettä joihin mä voin tukeutua täällä Hollannissa. Onnenpekka!

EDIT. Jos haluatte maailman parasta viihdettä, niin vetäkää tää teksti Google kääntäjään. (Halusin nähä miten tää kääntyy kun Hollantilaiset yrittää kumminki kääntää. Ylisuojeleva pikkuveli käänty: a little oversized little brother.)

Pyöräillen kaikkialle

Jokainen varmasti tietää, että Hollanti on täysin pyörien valloittama maa. Samantien kun tänne pääsee niin joutuu pyöräilemään, sulle ei oikeestaan edes anneta muita vaihtoehtoja. Mä opin sen kesällä 2014 ku tulin tänne ensimmäistä kertaa ja olin pyhästi vannonu kaikille, että minähän en pyöräile. Empä vissiin, koitappa ite laittaa vastaan itsepäiselle Pojalle.

Mä en varmaan ikinä unohda sitä ensimmäistä kertaa, kuinka pelottavaa se oli siinä vaihees kun sä katoit ympärille ja tajusit että tällä samalla tiellä on noin kakskyt muutaki pyöräilijää ja lisäksi mulla menee autoja jatkuvasti vierellä. Se hetki, kun pyöräväylä kaarsikin keskelle autoja liikennevaloissa ja olit varma että joku ajaa sun päälle, kun Poika samaan aikaan huutaa että pakko liikkua tai joku oikeesti ajaa päälle. Sitte oli myös se hetki kun piti ekan kerran jarruttaa ja tajusit että eihän täs vekottimes edes oo jalkajarruja!! Ihmettelen edelleenkin miten selvisin siitä reissusta hengis ja sain jonkun vielä pysymään mun kanssa parisuhteessa. Voin kertoa etten ollut hirveen ystävällinen pyöräilyn lomassa ja saatoin heittää kirouksen jos toisenki Poikaa kohti. Ettette pidä mua ihan luuserina ja pelkurina, niin otetaan myös huomioon että kasvoin kaupungissa jossa kävi tuuri kun näit auton 2,5 kilsan koulumatkalla.

bikeutrecht

Kun muutettiin Utrechtiin, olin tietty joutunu pyöräilemään jo monesti Hollannin visiiteillä, mutta nyt jouduin tositoimiin ensimmäistä kertaa ilma Pojan tukea (oikeesti se ehdotti että polkis mun kanssa kouluun, mutta ajattelin että oon ehkä noin 15 vuotta liika vanha siihen että joku saattaa mut kouluun). Hämmennystä pyöräillessä aiheutti/aiheuttaa seuraavat tekijät:

  1. Pyöräilijöille on yleensä autotiehen piirretty ”oma kaista”, mutta joskus se saattaa vaan kadota, sitte pohdit vain lennosta että mihin kuuluu jatkaa. Joskus tätä kaistaa ei kuitenkaa oo ollenkaa ja joskus pyöräilijöillä on ihan omat väylät ja tiet.
  2. Oman kaistan lisäksi, meille on myös omat liikennevalot ja joskus jopa omat liikenneympyrät.
  3. Mutta jos oot menos samaan suuntaan ku autotki, voit myös totella autojen liikennevaloja ja lähteä eteenpäin autojen vihreellä (ei hätää jos unohdat, joku piippaa sulle kyllä ystävällisesti hyvin pian).
  4. Usein huomaa, että liikennevalot (mitkä tahansa liikennevalot), on pyöräilijöille vähän vain antamaan osviittaa, niitä ei oikeestaan tarvi noudattaa. Jos huomaat että jossain kohtaa on sopiva rako ylittää risteys, senkun ylität, ei oo väliä onko punaset vai ei.
  5. Pyörän kelloa saa ja oikeestaan pitää käyttää. Saatoin aiheuttaa muutamia vaaratilanteita aluksi, kun ohittelin porukkaa äänettömästi ja sitte joku koukkaskin eteen kun ei ollu varautunu meikä ohitukseen.
  6. Pyöräteillä liikkuu pyörien lisäksi myös skootterit (niissä joissa on siniset rekisterikilvet on 25 km/h nopeusrajoitus ja kuskit saa olla ilma kypärää). Skootterit on hengenvaarallisia pyörätiellä. Etenki ruokakuskien sähköskootterit, joiden tuloa et osaa aavistaa ja tajuat ohituksen vain siksi että kuskin kyynerpää hipaisi sun ohjaustankoa.
  7. Pyörän tarkotus ei oo ainoastaan liikuttaa sua paikasta a paikkaan b vaan pyörä soveltuu erinomaisesti myös kaikenlaisen tavaran kuljetukseen, toisista pyöristä sängyn patjoihin ja tietty opiskelijoiden lemppariin: 24 kaljan koriin.
  8. Yks lapsi per pyörän joppari on alisuorittamista. Pyörän kyytiin voi laittaa helposti kolme lasta: kaks eteen pienille ylimääräsille satuloille ja kolmas taakse seisomaan jopparille. Voit myös ostaa pyörän jossa on iso laatikko edessä, sinne mahtuu hyvin vaikka neljäkin lasta! Jos sulla on vasta yks lapsi, mutta se on ihan vauva, ei sekään haittaa! Vauvoille on ihan omat turvakaukalot jotka saa jopparille kiinni, pääset siis heti pyöräretkille vauvan kanssa.

+ Bonuksena muistutan vielä, että pyörällä ei kuulu mennä moottoritielle, niinku itse yritin ensimmäisen viikon aikana (ei löytyny uutta oikoreittiä kouluun).

bikebaby

Koen tietenki integroituneeni tosi hyvin osaksi tätä pyöräily kulttuuria, mutta edelleenkään ei mee viikkoakaan etten näkisi jälleen kerran jotain yllättävää pyöräilyyn liittyvää. Enää en jaksa kumminkaan niin paljoa ihmetellä, vaan lähinnä totean että ”perus Hollanti”. Sillon kun pitää ite temppuilla pyörän ja tavaramäärän kanssa, panikoin aina aluksi pyörän kyytiin nousemista, mutta voin kertoa että aina on hyvä fiilis jälkeen päin, sitä tuntee ittensä ihan paikalliseksi. Kuten tällä viikolla, kun käytiin suomalaisen ystävän kanssa ostelemassa uusia viherkasveja ja ruukkuja. Ostin 5 ruukkua, kaks kukkatelinettä ja kolme kasvia (joista yks on metrin korkunen) ja hokasin vasta kassalla että millähän saan nämä kotiin. Ei ongelma eikä mikään! Pienimmät kasvit ja ruukut limittäin ja lomittain reppuun, isoin ruukku ja kasvi keikkumaan pyörän koriin ja telineet roikkumaan kyynerpäähän. Eikun matkaan! (Kunhan ekana yrität saada tasapainoa ja päästä koko pyörän selkään noin kymmenen minuuttia.) Mulla tippu jossain vaiheessa hanska ja joku ystävällinen huuteli mun perään sen takia. Mä huusin takaasi että kiitos hirveesti, mutta älä pliis häiritte, mä en pysty pysähtymään.